Miten päädyin tietovisoihin
Kun vuonna 2002 tartuin mahdollisuuteen osallistua elokuvafestivaalityöhön, olin innoissani. Olin jo aiemmin saanut koulutusta kirjoittamiseen, äänen ja videon leikkaamiseen sekä graafiseen julkaisuun. Elokuvat olivat kiinnostaneet ala-asteikäisestä, samoin musiikki. Että elokuvafestivaalityöhön. Mikä ettei?
Festivaalityössä päädyin nopeasti elokuvafestivaalin tekniikasta itse koordinointiin. Tehtäväni ei ollut olla vain laitteiden takana ihmettelemässä teknisiä ongelmia ja avaamassa niitä muille. Koordinaattorina minun oli käytännössä oltava valmis kaikkeen ja olinkin. Tein kaikkea graafisesta suunnittelusta, elokuvien tilaamiseen ja sisäänostoihin, vieraiden kartoittamiseen, kutsumiseen sekä heidän matkojensa järjestelyihin. Tein kaikkea. Koordinaattorin työssä yksi haaste oli ylitse muiden: itsensä koordinointi eli oman arkensa ajoittaminen.
Festivaalihulinoiden alkuvaiheessa aloin ajan kuluksi käydä musiikkitietovisoissa. Musiikki oli aina ollut lähellä sydäntäni, joten ajattelin, miksipä ei. Luultavasti tiedän aika paljon musiikista. Kävi ilmi, etten tiennyt. Itselleni tuttua musiikkia soitettiin hyvin harvoin ja silloin kun soitettiin, en välttämättä muistanut esittäjää tai jotain muuta kysyttyä asiaa. Visakäymiset jäivät pian väliin yksityiselämään liittyvistä syistä, mutta jatkoin festivaalin kehittämistä ja minusta tuli tuttu kasvo festivaaleilla ja erilaisissa järjestötapaamisissa.
Palasin visojen pariin vuoden 2005 lopulla. Aikaa alkoi jälleen olla ja tietovisat tarjosivat paikan tuulettaa "omaa päätä" ja olla miettimättä kaikkea, mitä arkeen tuolloin liittyi. Edelleen tiesin melko vähän, mutta aloin oivaltaa visatuotannon jujuja: ei visojen ole tarkoitus ollakaan yhdelle ihmiselle suunnattuja, eikä yhden ihmisen ole tarkoitus tietää aivan kaikkea taivaan ja maan välillä. Ei, vaikka olisi korkeakoulutettu.
Vuoden 2007 lopulla yksi vaihe elämässäni oli päätöksessä. Olin kuulunut yhden vuoden tiiviisti visaporukkaan, mutta uuden kauden alkaessa syksyllä 2007 melko spontaanisti irtauduin visajoukkueestani ja ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kysymystentekijäksi. Jo ensimmäisellä kaudellani, oma tietämykseni ja myös mielikuvitukseni laitettiin koetuksella. Tein yhtäkkiä kaksi kolmannesta koko kauden kysymyksistä ja visa oli sanalla sanoen: työläs. Rutiini alkoi kuitenkin kehittyä melko nopeasti.
Keväällä 2008 tuolloinen musiikkivisan juontaja ilmoitti lopettavansa juontohommat kahden kauden (vajaan kahden vuoden jälkeen). Melko spontaanisti ilmoittauduin vapaaehtoiseksi kokeilemaan, miten se juontohomma minulta sujuisi. Samalla kuitenkin otin vastaan paljon suuremman pestin: visakokonaisuuksien koordinoinnin, kysymystentekijöiden töiden koordinoinnin, visan kehittämisen ja uudistamisen. Lopulta olin jälleen siinä roolissa, jossa olin ollut jo kuutisen vuotta elokuvafestivaalien järjestäjänä. Ja rutiini kehittyi entisestään.
Ensimmäinen juontokeikkani muistuu hyvin mieleen ihan syystä. Olin peruskoulun yläasteella koulukiusattu. Tämän lisäksi olin raitis, enkä eritisesti välittänyt juopuneista ihmisistä elämässäni. Haaste oli siis kahtalainen: sietää yleisön ja humalaisten edessä olemista. Havaitsin nopeasti, että yhdestä asiasta oli juonnoissa hyötyä aina ensimmäisestä kerrasta lähtien. Epävarmana siitä, mitä mahdollisesti pitäisi sanoa ja miten olla ihmisten edessä tuollaisessa tilanteessa, kirjoitin valmiiksi itselleni, mitä minun pitäisi sanoa. Kirjoitin puheen, jossa sanoin: "Jos on jotain sanottavaa visasta tai juonnosta, tulkaa sanomaan suoraan. Antakaa suora palaute. Asiallinen kritiikki on ainoa tie kehittymiseen."
Asennoiduin siis alusta asti vastaanottamaani pestiin ja juontamiseen mahdollisuutena kehittymiseen niin ihmisenä kuin esiintyjänä. Ja pian huomasin, ettei juontamisessa ole kyse esiintymisestä, vaan omana itsenään olemisesta. Luontevasti. Kehitys ei ollut aluksi nopeaa, mutta rutiini kasvoi juontajana ja visojen tuottajana hyvin nopeasti. Suhtauduin tuotantoon alusta lähtien ammattimaisesti ja loin esimerkiksi muille kysymyksiä luoneille yhteisen keskusteluareenan, palstan, jota kautta jokainen kysyjä pysyi kartalla siitä, mitä oli luvassa.
Kouluttauduin akateemisesti kaiken tämän sivussa. Visatuotanto pysyi kuitenkin jatkuvasti liikkeessä. Vuodesta 2008 vuoteen 2011 kehitys oli hyvinkin päämäärätietoista ja itse työrutiinia palvelevaa. Visat kehittyivät ja joukkueita visoissa kävi reilusti yli kymmenen. Visat olivat kuitenkin siinä määrin vaikeita, että viihtymään tulleet joukkueet pakenivat paikalta. Osaltaan joukkueissa kävi katoa luonnollisista syistä: avioliitot ja paikkakunnalta muuttajat karsivat osallistujamäärää, mutta visa huomioitiin Helsingissä asti ja vuonna 2013 visasta tuli yhtäkkisesti osa rock-/musiikkitiedon SM-kiertuetta.
Otin juontopestin ja sitä kautta myös tuotannollisen pestin vastaan kokeillakseni, miten homma lähtisi pyörimään. Lopulta juonsin ja tuotin kyseistä musiikkitietovisaa vuodesta 2008 vuoteen 2022. Sinä aikana olin mukana neljässä musiikkitiedon SM-visassa, alkaen Helsingistä vuonna 2013. Turussa juonsin ja koordinoin visan vuosina 2014 ja 2017. Lopulta juonsin ja tuotin koko visan yksin vuonna 2022, joka oli samalla piste vuodesta 1998 pyörineelle, yhdelle pisimpään tuotetuista tietovisoista Suomessa.
Mutta musiikkivisat eivät olleet toki kaikki. Aloin jo 2010-luvun alussa rakentaa ja tuottaa elokuvatietovisoja. Urheilutietovisat tulivat niiden jälkeen pariksi vuodeksi. Tuotin lisäksi tilauksesta mm. kaupunkitietovisan kaupungille ja erilaisia muita tilaustöitä. Lopulta otin vastaan vuonna 2017 taas yhden uuden haasteen: yleistietovisan, jonka nimi oli jo tuossa vaiheessa "Yleisnero". Nimi vakiintui.
Vuosien kuluessa kävi selväksi, että tuotannossa ei ole yksistään kyse aikataulussa pysymisestä. Jotta visat olisivat viihdyttäviä ja laadukkaita, niiden on oltava monialaisia ja siten "kysymyspankkia" on täydennettävä jatkuvasti rutiininomaisesti. Ja jotta kysymyspankissa olisi riittävästi laadukkaita kysymyksiä, olisi aivan välttämätöntä käydä itse tietovisoissa ja ymmärtää, minkä tyyppiset kysymykset ovat kysymisen arvoisia, mitkä kysymykset ovat liian helppoja ja mitkä liian vaikeita, millaiset kysymykset herättävät mielenkiinnon ja millaiset ovat samantekeviä eli merkityksettömiä. Visatuottajan ammattitaidon kehittyessä nämä asiat muuttuvat hiljalleen automaatioksi. Ja visakävijänä alkoi nopeasti huomata, jos itse kysyjällä ei ole minkäänlaista ammattitaitoa eli kysymysten vaikeustason arviointi- tai sensurointikykyä.
Vaikka tietovisat kiinnostivat minua jo nuorempana, en koskaan nähnyt niitä varsinaisena "ammattina". Lopulta erilaisten sattumusten johdosta, kovalla työasenteella varustettuna, satuin ottamaan puolivahingossa vastaan haasteita, jotka johtivat vuonna 2021 visatuotantoyrityksen perustamiseen. Tähän mennessä olin siis jo tuottanut tietovisoja 13 vuotta ja ensimmäisessä visassa käynnistä oli jo 18 vuotta.
Tämän kaiken jälkeen palaan vielä otsikkoon: "Miksi päädyin tietovisoihin?" Vastaukseni on: "Erilaisten sattumusten johdosta." Ja vaikka saan visoistani säännöllisesti kritiikkiä, eikä työni ole aivan 100-prosenttisen täydellistä, en vaihtaisi päivääkään pois edes niistä hetkistä, jolloin vuonna 2008 kädet täristen ja hiki valuen yritin pitää itseni koossa visayleisön edessä. Visojen juontaminen oli sekunttien laskemista: "Miten pitkään vielä?" Ja tuotannollisissa töissä rutiini haki vielä itseään, joten kaikki tuntui todella raskaalta. En lannistunut myöskään palautteista, vaikka osa niistä voi olla asiattomia. Samantyylisiä kuin deejiit saattavat saada levynsoittokeikoillaan: "Miksi sä tällaista paskaa soitat, soita jotain parempaa." Aivan, mutta mitä? Annapa esimerkki. "Pendulum." (Tietäjät tietää)
Kaikki palaute ja kritiikki opettivat minut tarkastamaan tietoja internetistä hyvin nopeasti sekä rutiinilla. Se kaikki opetti yhden oleellisen seikan visoista: visojen tuottaminen ei saa olla omiin suosikkeihin tai suosikkialueisiin kiinnittymistä, vaan "rakkaista on luovuttava". Jotta visa on laadukas, sen on oltava monipuolinen ja -alainen. Eikä omiin kysymyksiin pidä suhtautua oman tiedon pönkittämisenä ja visailijoiden latistamisena. Mitä vaikeamman visan tekee puhtaasti taitamattomuuttaan tai ylimielisyyttään, sitä vähemmän se viihdyttää ja itse tietovisasta tulee myös visailijalle jonkinlaista "oman tiedon pönkittämistä" vaikka tosiasiassa se on kaiketi "oman tietämättömyyden kieltämistä".
Opin myös juontamisesta: juontamin ei ole esiintymistä, vaan tiedon eli kysymysten välittämistä eteenpäin visailijoille. Ytimekkäästi voisi siis sanoa, että juontotehtävä eli tiedonvälitys ja mahdollisesti erilaisten tietojen oikaisu ovat kaikki "asiakaspalvelua".
Tiedän, että Suomessa on paljon alan harrastajia ja ammattilaisia, jotka ovat kanssani eri mieltä, mutta Suomesta löytyy myös paljon sellaisia ihmisiä, joiden visoissa en tykkää itse henkilökohtaisesti käydä. Suomesta löytyy paljon ihmisiä, jotka ottavat visat aivan liian vakavasti ja jonkinlaisena henkilökohtaisena näyttönä omista tiedoistaan, vaikka lopulta tiedossakin kyse on vain ihmisen rajallisuudesta. Siitä samasta, josta jo kirjoitin: "Me emme voi tietää kaikkea." Emmekä ymmärtää.
Jos kyse siis on vain mahdollisimman vaikean visan tuottamisesta, jotta visailijoille tulee "uutta tietoa", pystyn kyllä siihen, mutta se vaikeita visoja tuotetaan tällöin niiden "viihdearvon" kustannuksella ja silloin kun tilaaja on ravintola, tämä tarkoittaa myös mahdollista tulonmenetystä visan tilanneelle. Liian vaikeiden visojen tuottaminen ei ole siten tuloksekasta tilaajalle ja visojen tuottajalle. Liian helpoilla visoilla saattaa olla kuitenkin samankaltainen vaikutus, vaikka niissä ihmiset istuvat luultavasti mieluummin, koska heillä on edes jonkinlainen mahdollisuus tietää vastaus edes osaan kysymyksistä.
Tommi Laitinen