VISAN LAATIMISESTA JA HINNOITTELUSTA

(Tommi Laitinen)

Tietovisojen laadinta on perushelppoa puuhaa. Kuka tahansa voi rakentaa tietovisan esimerkiksi suoraan lehdistä keräämistään triviasarjoista (joita esimerkiksi Turun Sanomissa ja Helsingin Sanomissa on ainakin lähes päivittäin), tietovisapeleistä (kuten Trivial Pursuit), valmiista tietovisakirjoista (esimerkiksi Magnus Malin kirjat) tai keksimällä omasta päästään sopivia aiheita ja etsimällä tiedon Wikipediasta.

Tämänkaltainen visojen laatiminen tuntuu mukavalta ja se on kevyttä harrastelua. Visan tekemistä ei tarvitse ottaa vakavasti, mutta asialla on myös kääntöpuoli. Jos visoja tai visaskeneä ei tunne riittävän hyvin, visanlaatijan voi olla hyvin vaikea tietää, mitkä kysymyksistä ovat esittämisen arvoisia, rakenteeltaan oikeanlaisia, mitä ylipäätään kannattaa kysyä, ja mitä ei. Paljon visaava yksilö erottaa hyvin nopeasti visoista esimerkiksi sen, onko visanlaatija itse visaaja eli tunnistaako ne sudenkuopat kysymysten- ja visanlaadinnassa, joita kannattaisi vältellä.

Visojen tuottaminen ammattimaisesti on asia erikseen. Siinä missä yksi tekee päivätyönään ravintola-annoksia ravintolassa, toinen ajaa pitkiä matkoja autolla, kolmas tekee sähkötöitä omakotitaloihin ja neljäs panostaa akateemisten tutkimustensa julkaisuun, aivan samoin visatuotanto on päivätyö: 8 tuntia päivässä, joskus jopa enemmän, koska tietoa voi etsiä ja visakysymyksiä voi laatia käytännössä lähes ympärivuorokautisesti. Tämän lisäksi ammattimaisen vakavasti visatuotantoon suhtautuva luultavammin osallistuu itse visoihin usein, jotta tunnistaa visaajakokemuksen kautta ne visantekijän sudenkuopat ja löytää mahdollisia, uusia kysymystenaiheita tai näkökulmia omiin visoihin, kysymyksiin tai niiden sääntöihin.

Visojen tuottaminen ammattimaisesti voi olla mielenkiintoista, mutta siitä tulee helposti "liukuhihnatyötä". Visoja syntyy rutiinilla. Tietoa etsitään tietyllä rutiinilla. Kysymyksiä seulotaan ja muotoillaan rutiinilla. Mutta yhtä kaikki: ammattimainen visatuotanto voi hyvinkin vaatia sen, että visatuottaja tekee kahdeksantuntisia työpäiviä tietoa etsien, seuloen, visakysymyksiä rakentaen ja yrittäjänä päälle saattavat sitten tulla kaikki muut toimet, jotka eivät liity itse visatuotantoon.

Visan hintaan oletetaan automaattisesti kuuluvan erilaiset mainosmateriaalit, graafinen ilme ynnä muu. Kaikki graafinen suunnittelu ei kuitenkaan sisälly tai edes liity visatuotantoon. Visatuotanto ja markkinointi ovat kaksi eri toimialaa, jotka kuitenkin tulisi hinnoitella pakettihintaan visan tilaajalle.

Jos visojen laadinta on rutiinihommaa, mistä yhden visan hinta oikein muodostuu?

Visojen tuotannossa täytyy ottaa aivan ensimmäiseksi huomioon se aika, joka kuluu tiedonhauissa. Se on kaikista visojen tuotantoon liittyvistä tekijöistä aikaavievin. Jos tiedonetsintä ja kysymysten laadinta vie kahdeksan tuntia päivässä, tuo on pilkottava osiinsa - tuntipalkaksi.

Baarien ja ravintoloiden omistajat eivät välttämättä ymmärrä kovin hyvin tiedonhakuihin kuluvaa aikaa - saahan niitä kysymyksiä suoraan Trivial Pursuitista, nettitietovisoista tai random-hauilla. Tämänkaltaiset satunnaiset haut kuitenkin osoittavat, ettei visantekijä suhtaudu visatuotantoon ammattimaisesti, eikä häneltä löydy välttämättä pelisilmää kunnollisten kysymysten laatimiseen: hänhän kopioi kysymykset muilta.

Jos visatuotantoon suhtautuu vakavasti, yhtäkään kysymystä ei kopioida suoraan sellaisenaan mistään. Trivial Pursuitissa aihekategorioita on kuusi, Nero-sarjassa niitä on kaksikymmentäyksi, jotka jakautuvat edelleen tiettyihin alakategorioihin: luonnontieteet / lääketiede -> kasvit, ihmisen anatomia, sairaudet, kivet, linnut, perhoset, avaruus, kaikkeus... Näiden aihekategorioiden täyttämisessä voi käyttää useita eri lähteitä, tietosanakirjoista erilaisiin peleihin ja niin edelleen. Näistä aiheista tietoa etsitään esimerkiksi tietosanakirjoista, aihealueen oppikirjoista, Wikipediasta (tarkastukset), erilaisista kirjallisista lähteistä. Ja vaikka tiedot tarkastettaisiin moneen kertaan, jo lähdetekstissä saattaa olla virhe, joka päätyy itse visaan asti.

Suora kysymysten kopiointi laskee visan arvoa, muttei välttämättä sen hintaa. Vaikka saman kysymyksen kysyisi saman viikon aikana kolme kertaa, sen arvo esimerkiksi visaajanäkökulmasta laskee: toistuvat visakysymykset ärsyttävät. Kaikesta huolimatta tilauksessa kysymyksen hinta pysyy samana: tilaaja maksaa siitä saman hinnan kuin maksoi edellisillä kerroilla. Jos tilaaja itse ei asiaan puutu, hän saattaa hyvin asiasta paremmin tietämättä maksaa kysymysten toisteisuudesta sata euroa per visa, sen mitä visanlaatija pyytää. Visan tilaajan kannalta ongelma on se, kuten myös joidenkin visaajien, etteivät he välttämättä ole tietoisia muista, mahdollisesti paremmista vaihtoehdoista.

Nero-sarjan visat ovat vakavasti, mutta viihdetarkoituksiin tuotettuja. Visakysymyksiä on kerätty useiden vuosien ajan johdonmukaisesti silloin, kun on aikaa, eikä sitä tarvitse jakaa esimerkiksi myyntitehtäviin, mainontaan, grafiikan suunnittelun, visojen koostaamiseen tai juontoihin.

Visojen hinta (30 euroa, ovh. 50 euroa) on alhaalla sen vuoksi, että sillä olisi tilaa kilpailluilla markkinoilla ja pienemmätkin yritykset voisivat ottaa pienellä riskillä itselleen laadukkaan visan. Kun visasta tieto leviää, se laadukkaaksi koetaan ja tilaajien määrä lisääntyy, lisätyövoima ja erilaiset hankinnat - sekä yleinen hintatason nousu - voi nostaa visojen hintaa. Kuten kaiken muunkin hintaa. Nero -sarjan visojen on kuitenkin tarkoitus pysyä laadukkaina ja huokeahintaisina myös tulevaisuudessa: taloudellisesti ja muutenkin järkevänä vaihtoehtona kaikille muille visoille.

Nero -visojen hinta on alakanttiin. Työmäärään nähden visojen oikea hinta olisi reilusti yli 50 euroa. Mutta kilpailluilla markkinoilla visoille on vaikea määritellä "oikeaa hintaa", koska hinta on pakko muodostaa sellaiseksi, että visan hankinta pysyy houkuttelevana. Nero -sarjan visoja tarjottiin syksyllä 2021 ja keväällä 2022 eri ravintoloihin ilmaiseksi kokeiltavaksi. Visaa ei kuitenkaan koskaan kokeiltu, milloin syynä oli omien sähköpostitunnusten unohtaminen, milloin se, että "asiantuntijat" olivat sitä mieltä, että valtakunnallinen Baaripähkinä on parempi, milloin se, että omasta takaa löytyi visantekijä. Sille, miksi SM-visojen tuottajan 30 euron arvoista visaa ei kokeiltu edes ilmaiseksi on ollut lukuisia syitä.

Moni tilaaja voi vaatia automaattisesti visan hintaan kuuluvana erilaisia myynnintukemiseen tarkoitettuja palveluita, kuten julisteita, sosiaalisen median tietoiskuja ja niin edelleen. Kuvassa Nero -sarjan tiedote syksyn 2022 ohjelmistosta, joka julkaistiin Facebookissa ja Instagramissa.

Visojen laatuun liitetään helposti myös erilaiset tekniset (mainosvideot, tietoturvatut visat, maksukanavat ja niin edelleen) ja tiedotukselliset asiat. Niitä odotetaan hankittavilta palveluilta automaattisesti. Kun hintansa tunteva yritys näitä palveluita tarjoaa, hinta nousee. Yritys, joka yrittää lyödä kiilaa väliin suurille ja kallille tietovisoissa, se tuottaa samaan tapaan myynnintukemiseksi erilaista materiaalia, mutta pitää hintansa alempana.

Tällöin visan tilaaja voi ajatella, mikä juttu: miten julisteet, julkaisupohjat mainosmonitoreille, julkaisut sosiaaliseen mediaan voivat kuulua 30 euroon, siinä ei ole mitään järkeä. Jotain epäilyttävää. Motivaatio on siinä, että laatua voi tuttaa halvemmalla kuin kilpailijat. Riskin tässä tapauksessa ottaa tuottajayritys mahdollisten tilaajien puolesta. Edelleen, muuttuisiko visa jollain tavalla paremmaksi, jos 30 euron hinnan sijasta visata otettaisiin sata euroa? Kyse ei ole itse hinnasta, vaan yksinkertaisesti tehtävistä valinnoista. Jos samasta palvelusta haluaa maksaa enemmän, se on jokaisen tilaajan oma, vapaa ratkaisu. Nero -sarjan visojen osalta koko hinnoittelun motivaatio on suurempien ja "parempien" haastaminen. Laadun tuottaminen halvemmalla, koska siinä missä suuria tuloja ei ole, ei ole myöskään suuria menoja graafikoille, mainossuunnittelijoille, videoiden tekijöille, koodaajille ja niin edelleen.

Erilaiset videot ja muut ovat suosittuja, mutta niiden vaikutus itse visapalveluun ja myyntiin on kuitenkin olematon. Videoiden ja vastaavien tekeminen on kivaa näpertelyä, joka saattaa antaa sellaisen mielikuvan, että visatuottaja tietää, mitä tekee. Jos tarkoitus on tuottaa visoja, miten erilaiset pyörivät ja vilkkuvat elementit mainostauluilla, sosiaalisessa mediassa tai paikan päällä tukee myyntiä. Visaajakokemuksesta voi sanoa, ettei millään tavalla. Mutta kaikilla extrat tarkoittavat sitä, että kavereillekin on maksettava palkkaa, jonka maksavat tilaajat, ja jälleen visojen hinta nousee. Erilaiset videot ja "rokkihenkisyys" visapaikoilla voi luoda vain levottoman ilmapiirin. Levottoman mielikuvan palveluntarjoajasta, mutta kenties kaikessa tylsyydessään se voi olla visatuottajan tarkoitus: ihminen ei voi olla rock tai kapinallinen huudattamatta Metallicaa, valtavirtametallin kuningasyhtyettä, niin kovaa, että eturivin visaajilta lähtee hiukset päästä.

Mikä on se erottava tekijä, joka erottaa harrastelijan ammattilaisesta? Onko se hinta?

Ei ole. Ammattilainen suhtautuu työhönsä vakavasti. Hän on aina avoin palautteelle, vaikkei se olisi miellyttävää. Hän suodattaa palautteesta sellaiset asiat, jotka on syytä ottaa vakavasti harkintaan, ja tarpeen mukaan muuttaa joitain strategioitaan.

Jos visakysymyksissä on puutteita, hän ottaa asiakseen opetella tekemään parempia kysymyksiä. Se voi tarkoittaa sitä, että hänen on käytävä (itse)kriittisellä silmällä kolme vuotta erilaisissa tietovisoissa, jotta hän erottaa sen, mikä on tiedettävissä, millaiset kysymykset ovat rakenteeltaan heikkoja, minkä tyylisiin kysymyksiin todennäköisesti kaikki tietävät vastauksen tai kukaan ei tiedä vastausta - eli milloin kysymys on epäkiinnostava ja samantekevä.

Toinen erottava tekijä on edellä mainittu ajankäyttö. Hutiloiden tehty visa paljastaa itse itsensä. Samoin visantekijä paljastaa oman harrastelijaluonteensa, jos hän toistaa kysymyksissään samoja virheitä, toistaa itseään tai tekee liian hataralla tietopohjalla liian helppoja tai vaikeita kysymyksiä. Yleisnero ei tarvitse olla kysymysten seulomisessa, mutta oikeanlaisten ja viihdyttävien kysymysten laadinta vaatii sitä paljon kaivattua "pelisilmää". Kaikilla itsensä visoilla elättävillä ei ole sitä, ei edes vähäisessä määrin. Valtakunnallisesti suosituimmatkin visat paljastavat itse itsensä kysymystensä ansiosta harrastelijoiksi. Kenties osa kysymyksistä on hyviä, mutta sekaan mahtuu keskimäärin paljon enemmän luokattomia kysymyksiä juuri tietyn harrastelijamaisen asenteen vuoksi. Ammattilainen näkee tällaisten kysymysten läpi, ja näkee, että visantuottaja ei ole visaaja hengeltään, vaan myyjä, osa suurempaa kokonaisuutta, jossa visatuotannon motivaattorina on raha. Visatuottamisen kannalta, niin ristiriitaiselta kuin se yritysnäkökulmasta tuntuu, rahan ja tuottavuuden mukaantulo visatuotantoon luultavammin johtaa itsensä toistamiseen sekä hutiloiden tehtyihin kysymyksiin. Harrastajayrittäjä on visatuottajan näkökulmasta sydämeltään ja sielultaan visatuottaja: hän tuottaisi kysymyksiä, vaikkei niistä saisi euron euroa.